Sibelius-museo hakee taidenäyttelyä kesälle 2027

Sibelius-museo hakee taiteilijaa tai taideyhteisöä toteuttamaan taidenäyttelyn museon konserttisalissa kesällä 2027. Näyttelyn mahdollinen aikaväli on 18.6.–15.8.2027, sisältäen rakennuksen ja purun. Tarkat päivämäärät neuvotellaan tapauskohtaisesti. Salissa on ripustusjuoksumetrejä n. 27 m.

Näin haet:

Laadi vapaamuotoinen hakemus, joka sisältää kuvauksen näyttelyn sisällöstä ja teemoista. Mukaan voi liittää myös mahdollisia kuvia näyttelyyn tulevista teoksista. Liitäthän mukaan myös CV:n tai vastaavan ansioluettelon.

Hakemukset ja lisätietoa: näyttelyamanuenssi Teemu Lahtonen, teemu.lahtonen@stiftelsenabo.fi, 050 479 6084.

Hakuaika 16.11.2026–31.1.2027.

Ehdot:

• Tila soveltuu maalaus- ja valokuvataiteen esittelyyn.
• Näyttelyn teemalla ja teoksilla tulee olla kytkös musiikkiaiheisiin.
• Sibelius-museo tarjoaa tilan ja ripustustekniikan.
• Taiteilija/ryhmä rakentaa ja purkaa näyttelyn itse. Museon henkilökunta tarjoaa tarvittaessa opastusta.

Kuukauden esine: Lankamagnetofoni Polaris

Viime kuussa avattiin Sibelius-museolla uusi äänitys- ja äänentoistotekniikkaa käsittelevä perusnäyttely. Jatkaaksemme tämän aiheen parissa käsittelemme tämän kuukauden ”Kuukauden esine”-sarjan julkaisussa äänitystekniikan historiassa hieman vähemmälle huomiolle jäänyttä laitetta, nimittäin lankamagnetofonia. Mutta ennen varsinaisen esineen esittelyä olisi hyödyllistä, ehkäpä joka vetovoimaista, tarkastella ensin magneettisen tallennustekniikan varhaishistoriaa.

Magneettisen tallennustekniikan varhaishistoriaa

Mahdollisuus tallentaa signaali, kuten esimerkiksi ääni, sähkömagneettisen induktion avulla, katsotaan amerikkalaisen insinööri Oberlin Smithin (1840–1926) löydökseksi. Löytö pysyi kuitenkin pääasiassa teoreettisella tasolla, sillä yrityksistään huolimatta Smith ei koskaan onnistunut rakentamaan tarkoitukseen sopivaa laitetta. Sen sijaan tanskalainen insinööri Valdemar Poulsen (1869–1942) esitteli vuonna 1898 ensimmäisenä toimivan laitteen, jossa ääni – joka ensin muunnettiin sähkövirraksi mikrofonin avulla ja sitten johdettiin sähkömagneetin kautta magnetoitavan väliaineen yli – voitiin tallentaa magneettisesti ja myöhemmin myös toistaa kuulokkeen kautta. Tekniikka oli uraauurtavaa, sillä se tarjosi vaihtoehdon tuolloin jo vakiintuneille tallennustekniikoille, jotka perustuivat mekaaniseen kaiverrukseen, jossa ääniura kaiverrettiin esimerkiksi sylinterin tai levyn pinnalle, sekä vastaaville toistotekniikoille, joissa ääni toistettiin tallennettua ääniuraa seuraavan neulan avulla – nimittäin Edisonin fonografille ja Berlinerin gramofonille.

Koje, jonka Poulsen kehitti yhdessä kollegansa Peder Oluf Pedersenin (1874–1941) kanssa, sai nimekseen telegrafoni tai telefonografi. Kuten nimestä voi päätellä, oli telegrafoni alun perin tarkoitettu puhelinkeskustelujen tallentamiseen – toisin sanoen eräänlaiseksi varhaiseksi puhelinvastaajaksi. Kun keksintö esiteltiin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, sen mahdollisuudet äänen tallentamisessa ylipäätään vakiintuivat; jättihän se jälkensä äänitallennustekniikan historiaan säilyttämällä jälkipolville Itävallan keisari Frans Joosef I:n äänen tallenteessa, jota pidetään vanhimpana säilyneenä magneettisena äänitallenteena. Vaikka keksintö palkittiin Grand Prix -palkinnolla Pariisin näyttelyssä, telegrafoni ei koskaan saavuttanut mainittavaa menestystä, ainakaan kaupallisessa mielessä. Aktieselskabet Telegrafonen ajautui konkurssiin 1910-luvulla, jolloin Poulsen oli itse asiassa jo jättänyt telegrafonin taakseen keskittyäkseen sen sijaan muun muassa langattoman lennätintekniikan kehittämiseen.

Eräs telegrafonin heikkous oli epäilemättä se, että laitteella pystyi tallentamaan vain varsin heikkoa ja vääristynyttä signaalia, mikä johtui elektronisen vahvistuksen puttumisesta. Meni nimittäin vielä muutama vuosi, ennen kuin amerikkalainen Lee de Forest (1873–1961) ja itävaltalainen Robert von Lieben (1878–1913) kehittivät triodin (noin vuonna 1908), eli tyhjiöputken, joka mahdollisti sähköisten signaalien vahvistamisen, sekä yhden sen käytännön sovelluksista, eli vahvistimen (1912). Telegrafonin jatkokehitys ja mahdollisesti myös sen tuleva kaupallistaminen kiinnostivat myös suomenruotsalaista keksijää Eric Tigerstedtiä (1887–1925): vuonna 1914 Tigerstedt oli tehnyt joitakin parannuksia Liebenin tyhjiöputkiin, ja muutettuaan vuonna 1916 Kööpenhaminaan hän perehtyi myös telegrafoniin tarkoituksenaan kehittää tekniikka äänen synkronoimiseksi elokuvan kanssa.

Muutettuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1923 Tigerstedt pystyi työhakemuksessaan tekemään vaikutuksen muun muassa suunnittelemallaan, ilmeisesti kohinattomalla telegrafonilla, ja hän sai hieman myöhemmin myös suosituskirjeen itse äänitallennuksen isältä Thomas Edisonilta (1847–1931). Tigerstedtin työ telegrafonin parissa ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä hän kuoli tuberkuloosin seurauksena New Yorkissa vuonna 1925.

Vaikka Tigerstedtin työ keskeytyi ennenaikaisesti ja hänen panoksensa telegrafonin jatkokehityksessä on osittain epäselvä, jatkoivat muut työtä Atlantin molemmin puolin. Telegrafoniin perustuvat laitteet, joita alettiin vähitellen kutsua lankamagnetofoneiksi (engl. wire recorder, saks. drahttongerät), otettiin siellä täällä käyttöön muun muassa sanelukoneina kodeissa ja toimistoissa sekä sotilastarkoituksiin molempien maailmansotien aikana. Lankamagnetofoni vakiinnutti asemansa kaupallisena tuotteena kuitenkin vasta sotienjälkeisissä Yhdysvalloissa, jossa Armour ja Brush -yhtiöt toimivat johtavina valmistajina ja lisenssinantajina. Armour-yhtiön Marvin Camras (1916–1995) ja Brush-yhtiön Semi Begun (1905–1995) johtivat monia lankamagnetofonin kehitykseen liittyviä innovaatioita, ja työ loi vähitellen myös perustan lankaformaatin standardoinnille, jota kutsutaan usein ”Armour Standard”:iksi.

Lankamagnetofonit Suomessa

Lankamagnetofonien valmistus ei kuitenkaan keskittynyt ainoastaan Yhdysvaltoihin, vaan niitä valmistettiin myös Euroopassa (esimerkiksi Ruotsissa Luxorin toimesta; ruots. trådspelare, magnefon, trådmagnetofon) ja Suomessa. Tämän kuukauden esine onkin esimerkki tällaisesta kotimaisesta tuotannosta, nimittäin Polaris-lankamagnetofoni, joita valmisti helsinkiläinen Radiolaite Oy noin vuosina 1949–1957 (SmIn884, SmIn1194):

Noin 33 x 52 x 23 cm:n kokoiseen ja noin 20 kg:n painoiseen matkalaukkuun, johon lankamagnetofoni on asennettu, on takapuolelle kiinnitetty valmistajan tyyppikilpi, josta käyvät ilmi laitteen mallinumero 567V sekä tietyt sähköiset perusominaisuudet. Laukun takapuolella on myös virtaliitäntä, jossa on lisäksi kytkin eri jännitteille, ja kaiutinliitäntä.

Lankamagnetofonin kuljetusmekanismi sijaitsee laitteen yläpuolella ja koostuu kahdesta navasta, jotka on kiinnitetty kumpikin omaan rungon sisäpuolelle asennettuun sähkömoottoriin. Muiden lankamagnetofonien tavoin käyttää Polaris-lankamagnetofoni tallennusvälineenä ohutta metallilankaa, jonka halkaisija on noin 0,1 mm ja joka on kierretty kelalle, jonka vakiokoko on halkaisijaltaan 2 3/4 tuumaa. Ennen äänitystä tai toistoa lankakela asennetaan lankamagnetofonin vasempaan napaan, minkä jälkeen langanpää vedetään ensin äänipään aukon läpi ja kiinnitetään sitten oikealla olevaan kiinteään kelaan:

Kuljetusmekanismin säätimet koostuvat vivuista, jotka ohjaavat kelamoottoreita joko tilaan ”Palautus” (kelaus taaksepäin) tai ”Äänitys&Toisto” (eteenpäin, toisto ja tallennus); näiden lisäksi keskiasennossa on merkitsemätön seis-asento. Lisäksi kuljetusmekanismilla on nopeusvipu, jolla säädetään langan nimellisnopeutta äänipään yli tallennuksen ja toiston aikana vaihtoehdoilla ”Norm” tai ”Hidas”. Normaalinopeus noudattaa vakiintunutta standardinopeutta, joka on 2 jalkaa sekunnissa (24 tuumaa sekunnissa), ja hidas vastaa 5/6:a tästä nopeudesta (tarkoituksena on ilmeisesti ollut, että esimerkiksi Suomessa, jossa sähköverkon normaalitaajuus on 50 Hz, tehdyt äänitallenteet voidaan toistaa oikein myös sellaisissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, joissa sähköverkon normaalitaajuus on 60Hz ja vaihtovirtamoottorit siten pyörivät suuremmalla nopeudella).

Kotelon sisällä sijaitsevat elektroniikkakomponentit: muun muassa kelamoottorit, vahvistin ja sisäänrakennettu kaiutin:

Polaris-lankamagnetofonin etupaneelia koristaa kullanvärinen ristikko, joka toimii laitteen sisäpuolelle asennetun kaiuttimen suojana. Etupaneelissa on myös muita säätimiä: kaiuttimen vasemmalla puolella on virtakytkin, jossa on myös sävysäätö, sekä tasoindikaattori, joka toimii EM34-tyyppisen, ns. Magic Eye -tyhjiöputken avulla. Oikealla puolella ovat äänenvoimakkuuden säätönuppi ja kytkin, jolla valitaan joko tallennus- tai toistotila:

Etummaisena on kaksi kuulokeliitäntää sekä kytkin, jolla valitaan, toistetaanko signaali sisäänrakennetun vai ulkoisen kaiuttimen kautta, tulo signaalilähteille (kuten radiolle, levysoittimelle, puhelimelle) sekä toinen kytkin, jolla valitaan joko ”Mus.” tai ”Puhe” (ilmeisesti yksinkertainen suodin, joka vahvistaa bassotaajuuksia asennossa Musiikki) ja vielä kaksi mikrofoniliitäntää.

Kuten Polaris-lankamagnetofonin käyttöohjeesta ja mainoslehdestä käy ilmi, toimitettiin laitteen mukana myös mikrofoni:

Mainoslehti esittelee myös erilaisia käyttötarkoituksia, joihin valmistaja katsoi laitteen soveltuvan: kaikkea radiolähetysten, puhelimesta ja levysoittimesta äänittämisestä aina puhtaaksikirjoittamiseen, saneluun ja kokouspöytäkirjojen laatimiseen sekä apuvälineenä toimimiseen toimittajille, luennoilla, erilaisissa opetustarkoituksissa ja esiintymisten harjoittelussa sekä muusikolle, joka haluaa tallentaa uusimman sävellyksensä inspiraation hetkellä. Missä määrin Polaris-lankamagnetofoneja lopulta käytettiin näihin tarkoituksiin, on hämärän peitossa, mutta kun otetaan huomioon, että sotienjälkeisessä Suomessa vallitsi pula lähes kaikesta, ja äänitys- sekä äänentoistolaitteiden tuonti ulkomailta oli raskaiden rajoitusten alaista (tällaisia laitteita pidettiin ylellisyystuotteina ja ne vaativat erillistä tuontilupaa), voidaan kuitenkin olettaa, että kotimaiselle tuotannolle oli jonkin verran kysyntää. Lehtilähteiden mukaan Polaris-lankamagnetofonin hinta oli kuitenkin noin 44 500 markkaa vuodenvaihteessa 1950 (nykyrahassa noin 2 200 €), joten tuskin olisi kohtuutonta olettaa, että myynti oli rajallista. Eräs dokumentoitu Polaris-lankamagnetofonin käyttäjä oli kuitenkin kansanlaulaja Vihtori Grönroos (1888–1960), joka käytti laitetta kansanmusiikin keräämiseen Nakkilassa 1950-luvun alkupuolella.

Kooda: Lankamagnetofonin kohtalo

Vaikka Polaris-mallin kaltaiset lankamagnetofonit todennäköisesti täyttivät tietyn tarpeen, voidaan jonkinasteisella jälkiviisaudella kuitenkin todeta, että kun Radiolaite aloitti lankamagnetofoniensa tuotannon ja markkinoinnin 1940-luvun lopulla, oli kyseessä jo vanhentunut tekniikka, joka oli tuomittu epäonnistumaan pitkällä aikavälillä. Vaikka se onkin hieman kaukaa haettua, niin tästä voidaan syyttää savukkeita. Eräs Dresdenin savuketehtaan työntekijä oli nimittäin kehittänyt menetelmän jalometallijauheen kiinnittämiseksi savukepaperiin, ja vieraillessaan kahvilassa Pariisissa tämä saksalais-itävaltalainen insinööri nimeltä Fritz Pfleumer (1881–1945) oli tajunnut, että samankaltaista paperia päällystettynä raudalla voitaisiin käyttää tallennusvälineenä metallilangan sijaan. Ensimmäiset kelanauhurit ja magneettinauhat kehitettiin noin vuonna 1932 saksalaisten suuryritysten AEG:n ja BASF:n yhteistyönä, vaikkakin kelanauhureiden ja nauhojen lopullinen läpimurto viivästyi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja Suomessa vasta 1950-luvun loppupuolelle. Nauha tarjosi muun muassa parempaa äänenlaatua, sujuvampia editointimahdollisuuksia ja ajan myötä myös moniraitatallennusta. Kelanauhurin ja lankamagnetofonin tallennusperiaate – sähkömagneettinen induktio – oli kuitenkin sama. Tämän periaatteen soveltaminen ulottuu ajassa taaksepäin vähintäänkin Poulsenin varhaisiin yrityksiin tallentaa ääni pianon kielelle magneetin, pariston ja puhelinluurin avulla.

Kiitokset: Kauko Viitanen, Sami Saari

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

Joulu Sibelius-museossa 2026 – musiikkia, kulttuuria ja joululahjoja Turussa 

Etsitkö joulutunnelmaa tai tekemistä Turussa joulun alla? Yhdistä joulu Turussa musiikkiin, kulttuuriin ja historiaan Sibelius-museossa. Museo sijaitsee osoitteessa Piispankatu 17 vain kivenheiton päässä Turun tuomiokirkosta, ja 100-vuotisjuhlavuottaan viettävästä museosta löytyy useita näyttelyitä. Museo on auki keskiviikkoisin klo 11–16, torstaisin klo 11–18 ja perjantaista sunnuntaihin klo 11–16. 

Koe musiikkia ja kulttuuria Turussa 

Sibelius-museossa voit pitää hengähdystauon joulukiireestä ja astua taloon täynnä musiikkia. 

Joulukuussa jatkuu konserttisarja Musiikkia museossa, joka järjestetään yhdessä Turun konservatorion kanssa ja joka antaa museokävijälle mahdollisuuden kokea näyttelyt hieman tavallisesta poikkeavalla tavalla. Syksyn ohjelmaan kuuluvat konsertit 3., 10. ja 17. joulukuuta 2026. Konsertit sisältyvät museon pääsylipun hintaan. 

9. joulukuuta jatkuu myös Sibelius-museon juhlavuosiohjelma I länstolen -tapahtumasarjan Lucia – samtal och show -kokonaisuudella. 

15. joulukuuta klo 19 Sibelius-museo täyttyy joulutunnelmasta ruotsalaisen The Hebbe Familyn joulukonsertissa En strålande jul. Konsertissa laulu ja tanssi yhdistyvät sellon ja pianon säveliin, ja tyylilajit vaihtelevat tunnelmallisesta joulumusiikista vauhdikkaaseen steppaukseen. Ohjelmassa ovat muun muassa O helga natt, Ave Maria ja Santa Claus Is Coming To Town. 

Koe Sibelius-museon näyttelyt 

Tutustuthan samalla museon ajankohtaisiin näyttelyihin. Joulun 2026 aikana esillä on muun muassa kaksi juhlavuosinäyttelyä: 

100 vuotta musiikin jälkiä –juhlavuosinäyttely kertoo Sibelius-museon kokoelmista ja museon historiasta aikavälillä 1926–2026. Näyttely jatkuu 3. tammikuuta 2027 asti. 

Sata vuotta tieteen luovuutta -juhlavuosinäyttely esittelee Åbo Akademin musiikkitieteen ja pohjoismaisen folkloristiikan oppiaineita sekä niihin liittyvää tutkimusta, suullisen kulttuuriperinnön keräämistä ja arkistoaineistoa. Myös tämä näyttely jatkuu 3. tammikuuta 2027 asti. 

Uusittu soitinnäyttely esittelee äänentoistoa ja äänitystekniikkaa. Museokävijä pääsee tutustumaan niin Thomas Edisonin varhaisiin keksintöihin kuin kehitykseen aina savikiekoista vinyylilevyjen kautta Walkmaniin ja tämän päivän suoratoistopalveluihin. 

Museolla pääset tutustumaan myös Urkusaliin sekä Sibelius-näyttelyyn. 

Löydä joululahja Sibelius-museon museokaupasta 

Etsitkö ainutlaatuista joululahjaa? Piipahda Sibelius-museon museokaupassa museovierailusi yhteydessä. 

Museokauppa sijaitsee lippukassan vieressä ja on auki museon aukioloaikoina sekä konserttien ja muiden tapahtumien aikana. Kaupasta löydät niin suuria kuin pieniä tuotteita, jotka liittyvät musiikkiin, Jean Sibeliukseen tai museon arkkitehtuuriin. 

Tuotteiden joukosta löydät esimerkiksi kaula- ja korvakoruja, Sibelius-aiheisia kahvikuppeja, Turussa valmistettuja lasinalusia, Sibeliuksen ja muiden suomalaisten muusikoiden musiikkia cd-levyillä, kirjoja niin lapsille kuin aikuisille, t-paitoja, kangaskasseja sekä pelejä. 

Museokauppalöytö sopii erinomaisesti lahjaksi sellaiselle henkilölle, joka toivoo jotakin musiikkiin, designiin tai kulttuuriin liittyvää. Museokaupassa asioimalla tuet myös Sibelius-museon toimintaa. Tutustu esimerkkeihin Sibelius-museon museokaupan tarjonnasta. 

Jouluretki vanhan Turun sydämeen 

Yhdistä museovierailu joulukaupunki Turun muuhun tarjontaan. Sibelius-museo sijaitsee Turussa osoitteessa Piispankatu 17 ja tarjoaa näyttelyitä, konsertteja ja musiikinhistoriaa saman katon alla. 

Pääsylippu museoon maksaa 10 euroa, ja alennushinta opiskelijoille, eläkeläisille ja työttömille on 8 euroa. Ilmainen pääsy museokortilla ja kaikille alle 18-vuotiaille. 

Tervetuloa kokemaan joulu Sibelius-museossa! 

Aukioloajat joulukuussa 2026: 

Keskiviikko 11–16 
Torstai 11–18 
Perjantai–sunnuntai 11–16 

Sibelius-museo on suljettu 6.12.2026, 24.–26.12.2026, 31.12.2026 ja 1.1.2027. 

---

Psst!

Vastapäätä Sibelius-museota, osoitteessa Piispankatu 14 Turussa, sijaitsee tunnelmallinen porvariskoti Ett Hem, joka on joulun aikaan auki 28. marraskuuta 2026 – 3. tammikuuta 2027. Ett Hem on auki keskiviikosta sunnuntaihin klo 11–16. Lue lisää Ett Hem -museosta täältä.

Kuukauden esine: Catherine Walter-Kühnen rintakoru

Museoissa tehdään toisinaan niin sanottuja museolöytöjä – kokoelmia inventoitaessa saattaa yllättäen putkahtaa esiin museo-objekteja, joiden olemassaolo on syystä tai toisesta jäänyt kirjaamatta kokoelmahallintajärjestelmään. Nämä esineet ovat kyllä aikanaan olleet henkilökunnan tiedossa, mutta esimerkiksi henkilöstömuutokset ovat saattaneet johtaa siihen, että museo-objekti jääkin tavallista pidemmäksi aikaa odottamaan luettelointia ja näin tavallaan katoaa kokoelmiin.

Lokakuun esine Kuukauden esine -sarjassa on juuri edellä mainitun kaltainen museolöytö. Se on lahjoitettu museolle yli 25 vuotta sitten ja talletettu aikanaan huolellisesti lahjoittajatietoineen, mutta esinettä ei ollut luetteloitu, eikä sitä siksi löytynyt kokoelmahallintajärjestelmästä. Kyseessä on kultainen, timantein koristeltu rintakoru, jota koristaa Venäjän keisarillinen vaakuna kaksipäisine kotkineen. Korun taakse on kaiverrettu teksti: C. Walter-Kühne. De l’empereur Nicolas II. Kokoelmatyöntekijän kiinnostus heräsi välittömästi: Kuka oli C. Walter-Kühne? Millainen yhteys hänellä oli Venäjän tsaariin?

Museon tietokannasta löytyi muutamia valokuvia harpisti Catherine Walter-Kühnestä, ja pian kävi ilmi, että kyseiset valokuvat oli lahjoitettu samaan aikaan rintakorun kanssa. Korun alkuperäisen omistajan henkilöllisyys oli siis selvä. Catherine Walter-Kühne (1870–1931) oli venäläinen pianisti, harpisti ja kuuluisa harppupedagogi. Hänen vanhempansa olivat kotoisin saksasta; isä Adolf Kühne soitti kontrabassoa keisarillisen oopperan orkesterissa ja äiti Eugenie Borkum piti sisäoppilaitosta Pietarissa. Catherine Kühne aloitti opinnot Pietarin konservatoriossa jo 11-vuotiaana soittaen pianoa – muun muassa Anton Rubinsteinin johdolla – sekä harppua, josta tuli hänen pääsoittimensa usean vuosikymmenen ajaksi. Ensimmäiset julkiset esiintymisensä harpistina Catherine teki jo 13-vuotiaana. Myös hänen nuorempi sisarensa Eugenie Kühne soitti harppua ja esiintyi konserteissa.

Muusikko Adolf Kühnen perhe vietti kesäisin aikaa Suomessa vieraillen muun muassa Hangon kylpylässä, jonka järjestämissä konserteissa harpistityttäret Catherine ja Eugenie esiintyivät 1890-luvun alussa. Molemmat Kühnen sisarukset olivat myös mukana kapellimestari Robert Kajanuksen järjestämässä Hector Berlioz’n Faust-produktiossa, joka esitettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa huhtikuussa 1894. Faust-konserttien lisäksi Kühnen sisarukset esiintyivät samoihin aikoihin solisteina myös muutamassa muussa Helsingin orkesteriyhdistyksen konsertissa.

Vuonna 1892 Walter-Kühne sai kunnian esiintyä keisarilliselle perheelle, ja pian tämän jälkeen hänet nimitettiin keisarinna Maria Feodorovnan – joka oli itsekin amatööriharpisti – määräyksestä Smolnan aatelisneitojen instituutin harpunsoiton opettajaksi. Tässä virassa hän toimi vuoteen 1911 saakka. Vuosina 1904–1917 Walter-Kühne toimi harpunsoiton opettajana myös Pietarin konservatoriossa, jossa hänen oppilaitaan olivat useat sittemmin kuuluisat venäläiset harpistit, kuten esimerkiksi Vera Dulova ja Ksenia Erdely. Myös Robert Kajanuksen tyttäret, suomalaiset harpistit Aino Kajanus-Mangström ja Lilli Kajanus-Blenner, opiskelivat Pietarin konservatoriossa 1900-luvun alussa muun muassa Walter-Kühnen johdolla.

Catherine Walter-Kühne oli suosittu esiintyjä Pietarin aristokraattisissa salongeissa; hänellä oli keskeinen rooli siinä, että harppu sai vähitellen tunnustusta konserttien soolosoittimena. Hän oli myös ensimmäinen, joka esitti Venäjällä julkisesti harppu- ja orkesterikonserton. Opetustoimensa ohella Walter-Kühne teki sovituksia ja fantasioita harpulle useista aikakauden suosituista oopperoista ja muista orkesteriteoksista. Hänen sovituksiaan soitetaan edelleen; eräs tunnetuimmista on Fantasia Pjotr Tschaikovskyn oopperan Jevgeni Onegin teemoista.

Catherine avioitui Pietarissa Schröderin pianotehtaan johtajan, soitinrakentaja Ulrich F. Walterin kanssa, ja heidän perheeseensä syntyi viisi lasta. Vuoden 1917 vallankumous ajoi osan Walter-Kühnen perheestä maanpakoon, ja he asettuivat asumaan Saksaan, Rostockiin. Vuoden 1919 jälkeen Catherine Walter-Kühne ei ilmeisesti esiintynyt enää lainkaan harpistina vaan antoi ainoastaan pianokonsertteja. Hän kuoli Rostockissa maaliskuussa 1931.

Kirjallisuutta:

• Grönke, Kadja: Kühne, Walter-Kühne, Walter-Kiune, Walter-Kuhne, Catherine, Catharine, Ekaterina Adolfowna (Europäische Instrumentalistinnen des 18. und 19. Jahrhunderts)
• Podguzova, Marina M.: Ekaterina Walter-Kühne: At the Crossroads of Times. The Fate of Russian Cultural Figures Abroad (2024)
• Podguzova, Marina M.: Ekaterina Walter-Kühne: The Art of Pedagogy (2024) 
• Podguzova, Marina M.: Ekaterina Walter-Kühne (1870–1931). Experience of performing search (2025)
• Tyrväinen, Helena: ‘The restless and searching spirit of the 1890s — Berlioz’s La Damnation de Faust in Helsinki’. (2010)
• Zingg, Irina: History of the Russian Harp School (2021)

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

Streicher-fortepiano restauroidaan

Harvinainen soitin Sibelius-museon kokoelmissa, Nannette Streicherin rakentama fortepiano vuodelta 1805, restauroidaan käyttökuntoon. Restauroinnin toteuttaa belgialainen Atelier Chris Maene. Kunhan soitin palaa museolle keväällä 2027, yleisö pääsee kuulemaan sen ainutlaatuista ääntä museon konserteissa.

Saksalais-itävaltalainen Nannette Streicher (1769–1833) oli yksi aikansa merkittävimmistä pianonrakentajista ja Ludwig van Beethovenin henkilökohtainen ystävä. Streicherin rakentamista fortepianoista vain muutama on säilynyt meidän päiviimme asti, joten Sibelius-museon soitin on todellinen harvinaisuus.

Tiedotamme fortepianoa koskevista ajankohtaisista konserttisuunnitelmista, kunhan soittimen kotiinpaluu alkaa olla lähellä. Voit tutustua restaurointiprosessiin Atelier Chris Maenen verkkosivuilla (englanniksi).

Kuukauden esine: Klubben – naisten musiikkikerho

Sibelius-museon arkistokokoelmiin kuuluu joukko niin sanottuja erilliskokoelmia, jotka ovat esimerkiksi yhteen tiettyyn henkilöön tai yhteisöön liittyviä aineistokokonaisuuksia. Osa erilliskokoelmista on kooltaan hyvin isoja, jopa kokonaisen arkistohuoneen laajuisia, osa taas pienempiä, kuten Klubben-kokoelma (SmS30). Se mahtuu kokonaisuudessaan yhteen arkistokoteloon.

Nimi Klubben viittaa Helsingissä tammi-helmikuussa 1922 perustettuun yksityiseen naisten musiikkikerhoon. Kerhoidean äiti oli Aili von Freymann (o.s. Gripenberg; 1885–1945). Hänen ajatuksenaan oli koota samanhenkisiä naisia viettämään aikaa yhdessä muun muassa musisoinnin parissa. Jäsenten keski-ikä oli kerhon perustamisen aikoihin noin 34 vuotta, ja siihen kuului enimmillään kymmenen jäsentä. Osa heistä oli opiskellut musiikkia määrätietoisemmin, osalle se oli enemmänkin harrastus – joskin tärkeä sellainen. Osaa kerhon jäsenitä yhdisti myös se, että he olivat Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun entisiä oppilaita.

Jäsenet pitivät aluksi noin kymmenen musiikkitapaamista vuodessa, vuoron perään eri jäsenten kodeissa. Tapaamisissa soitettiin yhdessä musiikkikappaleita – silloin tällöin kuultiin myös musiikkiaiheisia esitelmiä, ja toisinaan mukaan kutsuttiin myös ulkopuolisia vierailijoita. Miehiä ei tapaamisiin kuitenkaan huolittu; tämä oli kerhon ”ensimmäinen ja tärkein ehto”.

Kerhotapaamisen musiikkiohjelmia:

Kerho toimi aktiivisesti 1930-luvun loppupuolelle saakka, minkä jälkeen sen tapaamiset ja muu toiminta vähenivät selvästi. Kerhoa ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti lopetettu. Viimeinen muistiin merkitty tapaaminen pidettiin 19.1.1963, jolloin suuri osa jäsenistä oli jo kuollut. Viimeisinä elossa olivat Clara Borenius (o.s. Snellman; 1895–1990) ja Klubben-aineiston Sibelius-museolle vuonna 1981 lahjoittanut Gertrud Wichmann (o.s. Lönnroth; 1893–1996).

Klubben-kokoelma on mainio esimerkki siitä, että kokoelman pienuus ei suoraan korreloi sen merkittävyyden kanssa – tämäkin pieni arkiston helmi tarjoaa mielenkiintoista ja ainutlaatuista aineistoa sille, joka haluaa tutustua 1920–1930-lukujen kaupunkilaisnaisten musiikkiharrastuksiin. Klubben oli sen verran pieni ja yksityinen toimija, ettei sen toiminnasta löydy juurikaan mainintoja sanomalehdissä; tämä lisää omalta osaltaan kyseisen erilliskokoelman säilymisen tärkeyttä.

Klubbenin muistokirjassa olevat valokuvat on digitoitu ja ne julkaistaan Finnassa. Muuhun aineistoon pääsee tutustumaan varaamalla ajan arkiston tutkijahuoneeseen. Varauspyynnön voi lähettää sähköpostitse osoitteeseen sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi.

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.

100 nuottikäsikirjoitusta: toinen osa on julkaistu

100-vuotisjuhlavuotensa aikana Sibelius-museo julkaisee 100 nuottikäsikirjoitusta kokoelmistaan, ja nyt toiset 33 teosta on julkaistu! Rullaa alas nähdäksesi listan. Ensimmäisen julkaisun löydät täältä: https://sibeliusmuseum.fi/fi/100-nuottikasikirjoitusta-ensimmainen-osa/

Käsikirjoitukset ovat osin hieman tuntemattomampien säveltäjien käsialaa, ja niistä useita ei ole koskaan aiemmin julkaistu. Mukana on teoksia lähinnä pienemmille kokoonpanoille mutta myös joitakin orkesteriteoksia sekä näyttämömusiikkia. Käsikirjoitukset ovat saatavilla Finna-portaalin kautta. Mukaan on valittu vain tekijänoikeuksista vapaata materiaalia.

Tällä kertaa listalla ovat muun muassa seuraavat säveltäjät ja teokset:

SmP2446 Billroth, Theodor: Du bist mein erster Gedanke

Sibelius-museon käsikirjoituskokoelmassa on kotimaisten säveltäjien nuottikäsikirjoitusten lisäksi myös muutamia ulkomaisten säveltäjien teoksia. Osa näistä käsikirjoituksista on muualta Suomeen muuttaneiden ja täällä toimineiden henkilöiden tekemiä, osa taas on kulkeutunut Suomeen esimerkiksi ulkomailla oleskelleiden suomalaismuusikoiden mukana. 

Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu saksalaisen kirurgin, Theodor Billrothin (1829–1894) laulun Du bist mein erster Gedanke käsikirjoitus. Billroth oli aikansa tunnetuimpia kirurgeja, joka harrasti päätoimensa ohella aktiivisesti musiikkia ja myös sävelsi jonkin verran. Hän kuului Wienin seurapiireihin ja oli muun muassa säveltäjä Johannes Brahmsin läheinen ystävä. Ystävykset keskustelivat paljon musiikista; Billrothin kerrotaan analysoineen useita Brahmsin sävellyksiä ennen niiden julkaisua, ja Brahms puolestaan rohkaisi Billrothia kirjoittamaan musikaalisuuden fysiologiasta. Billrothin uraauurtava teos Wer ist musikalisch? julkaistiin postuumisti musiikkikriitikko Eduard Hanslickin toimittamana vuonna 1895. 

Suomalainen baritonilaulaja Filip Forstén tutustui Theodor Billrothiin 1880-luvun lopulla Wienissä, kun Billroth toimi yliopistossa kirurgian professorina ja Forstén saapui kaupunkiin konsertoimaan sekä jatkamaan lauluopintojaan. Paitsi musiikki, myös kiinnostus lääketieteeseen lienee yhdistänyt ystävyksiä – ennen ammattilaulajaksi ryhtymistään Forstén opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa.  

Sibelius-museon arkistossa on muutamia Billrothin Forsténille kirjoittamia kirjeitä, joista viimeisin on päivätty vain muutamia viikkoja ennen Billrothin kuolemaa vuonna 1894. Billroth vaikuttaa olleen Filipille jonkinlainen isähahmo. Hänen kuolemansa jälkeen Filipin sisar, viipurilainen laulunopettaja Anna Forstén kirjoitti veljelleen surunvalittelut kutsuen Billrothia Filipin ”isälliseksi ystäväksi”.

SmP21022 Eibenschütz, José: ”Sorg” (Edelfeltin taulun mukaan)

Kapellimestari, viulisti ja säveltäjä José Eibenschütz (1875–1952) muutti Saksasta Suomeen vuonna 1894 aloittaessaan työnsä konserttimestarina Turun soitannollisen seuran orkesterissa. Jo seuraavana vuonna hänestä tuli orkesterin johtaja. Eibenschütz vietti Suomessa reilun vuosikymmenen, jona aikana hän ehti säveltää useita teoksia, muun muassa Turussa vuonna 1897 kantaesitetyn oopperan Ann-Mari. Oopperan libreton kirjoitti suomenruotsalainen Johan Fridolf Hagfors, tunnetun Modersmålets sång -laulun tekijä.

Eibenschützin alun perin jousiorkesterille säveltämä ”Suru” (Edelfeltin taulun mukaan) kantaesitettiin Turussa 16.1.1900. Teos sai positiivisen vastaanoton ja sitä pidettiin aikanaan yhtenä Eibenschützin parhaista sävellyksistä. Sävellyksen nimi viittaa Albert Edelfeltin vuonna 1894 maalaamaan tauluun Suru, joka on kuvituskuva ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoon Värnamon markkinoilla. Sibelius-museon arkistossa olevan version Eibenschütz on kirjoittanut viululle ja pianolle ja omistanut eläinlääkäri, amatööriviulisti Ludvig Fabritiukselle.  

Suomessa olonsa aikana José Eibenschütz tutustui suomalaisiin musiikkipiireihin, ja ystävystyi muun muassa Jean Sibeliuksen kanssa, joka omisti hänelle viululle ja pianolle säveltämänsä Romanssin, op. 42 1904). Vuonna 1905 Eibenschütz sai musiikkijohtajan paikan Görlitzistä ja muutti perheineen takaisin kotimaahansa Saksaan.

SmP21848 Konno, Hannes: Marssi

SmP6676 Moberg, Ida: Barnens bön för Finland

Ida Moberg (1859–1947) opiskeli laulua, pianonsoittoa ja sävellystä niin Pietarissa, Helsingissä kuin Saksassakin. Ensin ilmeisesti laulajan uraa tavoitellut Moberg kääntyi lopulta ensisijaisesti säveltämisen puoleen, ja vuonna 1906 hän järjesti Helsingissä oman sävellyskonsertin, jossa hän myös johti orkesteria. Kapellimestarina toimiminen oli tuona aikana tehtävä, jota ei katsottu naiselle sopivaksi. Niin oli jossain määrin säveltäminenkin; Oskar Merikannon kommentti Mobergin konsertista oli ”reipas nainen – mutta sittenkin nainen”. 

Alentavasta suhtautumisesta huolimatta Moberg toimi koko elämänsä musiikin parissa ensisijaisesti säveltäjänä ja musiikinopettajana. Hän sävelsi niin yksinlauluja, kuoroteoksia kuin orkesteriteoksia, ja mahtuu tuotantoon keskeneräiseksi jäänyt oopperakin. Suuri osa Mobergin musiikista jäi aikanaan julkaisematta, mutta kiinnostus sitä kohtaan on alkanut viime vuosina kasvaa. 

Mobergin teosten monipuolinen inspiraatiopohja lepää muun muassa teosofiassa, antroposofiassa, suomenruotsalaisuudessa, vapaussymboliikassa ja naisasialiikkeessä. Erityisen kiinnostunut Moberg oli teosofiasta ja antroposofiasta, ja muiden tointensa ohella hän johti Suomen Teosofisen seuran sekakuoroa.

SmP6958 Pingoud, Ernest: Sinfonia III. Finale

Venäläissyntyinen säveltäjä ja musiikkikirjoittaja Ernest Pingoud (1887–1942) oli yksi suomalaisen modernismin eturivin hahmoista mutta samalla eräänlainen toisinajattelija verrattuna aikansa usein kansallismielisiin ja Kalevalasta innostuneisiin suomalaisiin säveltäjiin. Kosmopoliitti Pingoud oli opiskellut musiikkia Alexander Silotin, Nikolai Rimski-Korsakovin ja Aleksandr Glazunovin johdolla Pietarissa sekä Hugo Riemannin ja Max Regerin johdolla Saksassa. Opintoihin oli mahtunut myös geologiaa, teologiaa, filosofiaa sekä kirjallisuutta, ja Pingoud oli kirjoittanut musiikkiarvosteluja ja esseitä.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Pingoud muutti Suomeen ja asettui aluksi Viipuriin ja Turkuun sekä lopulta Helsinkiin, jossa hän johti Fazerin konserttitoimistoa 1920- ja 1930-luvuilla sekä toimi Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä vuosina 1924–1942. Kohtalokas, morfiinilla höystetty ravintolakäynti eräänä kesäiltana 1941 johti ystävän kuolemaan ja oikeudenkäyntiin, jossa Pingoud’ta syytettiin kuolemantuottamuksesta. Oikeus vapautti Pingoud’n keväällä 1942, mutta hän teki itsemurhan samana kesänä 54-vuotiaana.

Pingoud debytoi säveltäjänä Helsingissä marraskuussa 1918, ja kriitikot alkoivat pian kutsua häntä futuristiksi, kubistiksi, ultramodernistiksi sekä ”musiikilliseksi bolševikiksi”. Kokeneena musiikkikirjoittajana Pingoud ei epäröinyt vastata kriitikoille lehdistössä. Pingoudin aktiivisin kausi orkesterisäveltäjänä sijoittuu 1910- ja 1920-luvuille, ja 1920-luvun gramofonikuumeen aikana ”Pinkku” sävelsi myös useita iskelmiä salanimillä Jonny Loke ja Lauri Ilari. Näistä sävellyksistä Asfalttikukka – esittäjinä muun muassa Topi Aaltonen (oopperalaulaja Ture Ara) ja Suomi Jazz Orkesteri – kuuluu tunnetuimpiin. Vuosina 1923–1927 Pingoud sävelsi viimeiseksi jääneen sinfoniansa (järjestyksessä nro 3, op. 27), jonka neljännen osan (Finale) käsikirjoitus kuuluu Sibelius-museon kokoelmiin. Kolmas sinfonia edustaa musiikintutkija Erkki Salmenhaaran arvion mukaan siirtymistä rauhallisempaan ja yksinkertaisempaan myöhempään tyyliin, vaikka se onkin yhtä värikäs ja myrskyisä kuin Pingoud’n aiemmat teokset samassa genressä.

SmP8671b Thuneberg, Lilli: Prinsarnas blomsteralfabet

Säveltäjä Lilli Thunebergia voidaan pitää yhtenä Suomen merkittävimmistä lastenmusiikin säveltäjistä, sillä useat hänen lauluistaan, laulusarjoistaan ja laululeikeistään saavuttivat suuren suosion jo hänen elinaikanaan, ja hänen musiikkiaan on yhä edelleen mukana monissa lastenlaulukirjoissa. Thuneberg syntyi Hämeenlinnassa ja muutti vuonna 1877 Turkuun, jossa hänen isänsä Ivar Thuneberg työskenteli opettajana ja nuorisotyöntekijänä – ammatissa, johon myös Lilli ryhtyi pianonsoitonopettajana lapsille ja vasta-alkajille. Lapsille ja musiikinopintojaan aloitteleville suunnattujen sävellysten lisäksi Thuneberg sävelsi muun muassa hengellisiä lauluja, ja hänen teoksiaan on sovitettu myös kuorolle. Thunebergin yleistäminen pääasiassa lastenmusiikin säveltäjäksi voi siis olla harhaanjohtavaa, etenkin kun osa hänen lauluistaan, jotka näennäisesti on suunnattu lapsille, sisältää tutkija Susanna Välimäen mukaan piirteitä soolo- ja lied-laulusta, vaikka ne on naamioitu lastenlaulun muotoon.

Eräs Thunebergin julkaistujen teosten tunnusomainen piirre on värikkäästi kuvitetut nuottipainokset, joita julkaisivat kustantamot Apostol ja Fazer sekä Thuneberg itse. Monet niistä perustuvat ruotsalaisiin lastenkirjallisuuden klassikoihin – muun muassa Ottilia Adelborgin (1855–1936), Elsa Beskowin (1874–1953) ja Jeanna Oterdahlin (1879–1965) teksteihin ja kuvituksiin – vaikka joissakin Thunebergin omakustanteisissa nuottikirjoissa ja -vihkoissa kuvitusten tekijää ei mainita. Luontoaiheet, kuten kasvit, sienet ja eläimet, sekä vuodenajat ovat usein toistuva teema Thunebergin lapsille säveltämissä kappaleissa; niin myös Sibelius-museon kokoelmiin kuuluvassa nuottikäsikirjoituksessa, joka on Thunebergin sävellys Adelborgin lastenkirjaan Prinsarnas blomsteralfabet. Kyseinen nuottikäsikirjoitus ei kuitenkaan sisällä kuvitusta vaan käsittää ainoastaan nuottimateriaalin ja tekstin.

26. elokuuta 2026 julkaistut nuottikäsikirjoitukset:

• Andrée, Fredrika (1836–1880: Dalens blomma
• Aufrichtig, Hans (1869–1951): Adagietto und Capricio hongroise
• Bergman, Adolf (1891–1944): Walse
• Billroth, Theodor (1829–1894): Du bist mein erster Gedanke
• Dettmann Fritz (1894–1945): Aus ”Traumgekrönt”
• Eibenschütz, José (1872–1952): Sorg (efter Edelfelts tafla)
• Ekman, Viktor (1964–1900): Op 1 b
• Elukhen, Alexander: Humoreske
• Engelberg, August (1817–1850): Mina Önskningar
• Flodin, Ferdinand (1826–1916): Till vännen som gick
• Hagelstam, Mariane: Snobbjoks Masurka
• von Heideman, Hugo (1851–1915): Höstblomman
• Konno, Hannes (1892–1942): Marssi
• Korhonen, Aina (1869–1943): Fjerne Toner
• Kronqvist, Hulda (1862–1934): Drömmen om sällhet
• Laethén, Rafael (1845–1898): Rondino
• Laurell, Josephine (1820–1905): Till den nyfödda
• Leinberg, Lilli (1836–1922): Sylvias visor
• Moberg, Ida (1859–1947): Barnens bön för Finland
• Moberg, Karl Adolf (1840–1901): Statens Guldgossar 1873
• Montgomery, Mathilda (1796–1863): Echo i Ådalen
• Munktell, Helene (1852–1919): Romance ur operan ”I Firenze”
• Nymander, Carl Johan Mauritz (1797–1856): Helsingfors Polka
• Palmgren, Allan (1860–1928): Porin Lotta Svärdin marssi
• Pingoud, Ernest (1887–1942): Symphoni III. Finale
• von Schantz, Filip (1835–1865): Lied (Ich will meine Seele)
• Sohlström, Gösta (1908–1938): Balettmusik till…
• Thuneberg, Lilli (1862–1920): Prinsarnas blomsteralfabet
• Tuominen, Wäinö (1880–1947): Olympiafanfaari
• Wallenius, Thora (1848–1915): Männikkö mors visor (3 visor)
• Wasenius, Carl Gustaf (1821–1899): Auragillets festmarsch
• Wegelius, Martin (1846–1906): Westfinsk marsch
• Wetterling, Hampus (1830–1870): Serenad

Lisätietoa käsikirjoituksista, säveltäjistä tai Sibelius-museon kokoelmista: ota yhteyttä sibmusarkiv@stiftelsenabo.fi

Opiskelijoille ilmainen sisäänpääsy syyskuussa

Turussa sijaitseva Sibelius-museo on Suomen monipuolisin musiikkimuseo. Museossa on näyttelyitä, konserttisali, suuri soitinkokoelma sekä laaja musiikkiarkisto. Tänä vuonna Sibelius-museo viettää 100-vuotisjuhlavuottaan, joka näkyy myös museon ajankohtaisissa näyttelyissä.

Koko syyskuun ajan tarjoamme opiskelijoille ilmaisen sisäänpääsyn Sibelius-museoon.

Näytä voimassa oleva opiskelijakortti kassalla. Tarjous ei koske konsertteja.

Osoite: Piispankatu 17, Turku
Avoinna ke, pe–su klo 11–16, to klo 11–18

---

Maksuton sisäänpääsy opiskelijoille syyskuussa koskee myös Åbo Akademin säätiön muita museoita: Ett Hem -museota (Piispankatu 14, Turku) sekä taiteilijakoti Casa Haartmania (Luostarinkatu 3, Naantali).

Lämpimästi tervetuloa!

---

Avaa juliste PDF-muodossa.

Kuukauden esine: Nuottikirjoituskone Smith Corona Musicwriter

Tämän kuukauden ”Kuukauden esine”-julkaisu käsittelee aihetta nuottikirjoitus hieman erikoisen kojeen avulla, nimittäin kirjoituskoneen, jossa tavallisen kirjoituskoneen tutut merkit on korvattu nuottikirjoituksen symboleilla:

Kun ajatellaan 1800-luvun painoteollisuuden innovaatioita, voidaan sanoa kirjoituskoneen modernissa muodossaan aiheuttaneen saman vuosisadan lopulla pienen vallankumouksen siinä, miten tekstiä painetaan paperille. Kirjoituskone tarjosi suhteellisen nopean ja standardoidun tavan tuottaa painokaltaisia merkkejä paperille ja vastasi täten esimerkiksi toimistotyön ja valtion byrokratian tarpeisiin. Muutamassa vuodessa kirjoituskoneita kuitenkin mukautettiin myös muun muassa stenografiaan ja pistekirjoitukseen sekä myös nuottikirjoitukseen sopiviksi. Nuottikirjoitusta varten valmistetut kirjoituskoneet yleistyivät viimeistään 1900-luvun puolivälissä, ja niiden muotoilu muistutti usein tavanomaisia toimistokirjoituskoneita (esimerkiksi saksalainen Nototyp/Melotyp, 1933), mutta myös hieman epätavallisempia malleja valmistettiin (esimerkiksi amerikkalainen Keaton-kone, 1936 ja 1953).

Nuottikirjoituskoneet kuuluivat kuitenkin varsin kapealle markkinasegmentille eivätkä ilmeisesti koskaan saavuttaneet aivan samaa suosiota kuin tavanomaiset kirjoituskoneet, ehkä myös koneiden suhteellisen korkean hinnan (vakiomalli saattoi maksaa yli 400 dollaria 1960-luvun puolivälissä, nykyhinnoin noin 4 000 €) sekä käsin kirjoittamiseen verrattuna hitaan kirjoitusprosessin vuoksi (valmistajien nopeutta koskevista mainoslupauksista huolimatta). Tietokoneiden kehitys 1970- ja 1980-luvuilla tasoitti tietä nuottien ladonnalle digitaalisin menetelmin, joka lopulta korvasi nuottikirjoituskoneiden tarpeen.

Pyrkimys pienentää valmistuskustannuksia oli oletettavasti syy siihen, että osa menestyneimmistä nuottikirjoituskoneista valmistettiin muokkaamalla jo olemassa olevia, tavanomaisia kirjoituskoneita. Esimerkkinä tästä ovat Musicwriter-mallit, joiden ensimmäisen prototyypin rakensi vuonna 1946 yhdysvaltalainen säveltäjä ja oboisit Cecil Effinger (1914–1990); hän sai keksinnölleen patentin vuonna 1954. Sibelius-museon kokoelmiin kuuluva nuottikirjoituskone onkin sellainen, jokseenkin myöhempi (noin vuoden 1962) Musicwriter-mallin kannettava ”Studio”-muunnos, jota valmisti rajoitetun erän yksi aikansa johtavista kirjoituskonevalmistajista, Smith Corona.

Musicwriter Studio -malli seuraa ulkomuodoltaan samaa muotoilua kuin Smith Coronan valmistama tavanomainen Galaxie-kirjoituskone – toisin sanoen mallien välinen olennainen ero on siinä, että tavanomaiset kirjoitusmerkit sekä näppäimissä että tyyppivarsien päissä olevissa painotyypeissä on korvattu nuottimerkeillä:

Poikkeavien kirjoitusmerkkien lisäksi kirjoituskoneen käyttöohjeessa mainitaan joitakin koneen käyttöä ja mekaniikkaa koskevia yksityiskohtia, jotka poikkeavat tavallisesta: näppäimiä tulee painaa vain oikealla kädellä, kun taas vasemmalla kädellä operoidaan telanuppia, jolla säädetään paperin asentoa korkeussuunnassa. Normaalikäytössä aakkoslukon tulee olla painettuna alas, koska yleisimmin käytetyt nuottimerkit sijaitsevat siellä, missä näppäimillä olisi niin sanotusti ISOJA KIRJAIMIA pienkirjainten sijaan, ja itse asiassa viisi näppäintä – diskanttiavain 𝄞, puolinuotti 𝅗𝅥, neljäsosanuotti 𝅘𝅥, kahdeksasosanuotti 𝅘𝅥𝅮 ja kuudestoistaosanuotti 𝅘𝅥𝅯 – tuottaa oikean merkin vain, jos vaihtonäppäin on painettuna tai lukitussa asennossa. Tämän lisäksi kaikki näppäimet lukuun ottamatta välilyöntiä ja askelpalautinta ovat niin sanottuja tarkenäppäimiä, eli näppäimen painalluksen jälkeen vaunu ei siirry automaattisesti tavallisen kirjoituskoneen tapaan. Koneen mukana toimitettiin myös näyte sen tuottamasta painojäljestä, joka samalla toimii todisteena siitä, että kone oli läpäissyt laadunvalvonnan ennen lähettämistään tehtaalta:

Miten kirjoituskone on päätynyt Sibelius-museon kokoelmiin? Kirjoituskoneen etupaneelia koristaa kohokuvioitu etiketti kirjainlyhenteellä ja vuosiluvulla ”SKUL 1962”) sekä osoitetiedoilla ”Temppelikatu 12, 00100 Helsinki”, mikä viittaa siihen, että kone olisi kuulunut Suomen Kanttori-urkuriliitolle (SKUL).

Merkintä museon tietokannassa kertoo, että kirjoituskone on saapunut Sibelius-museoon museon entisen intendentin kautta; hän oli ostanut koneen kirpputorilta Helsingissä vuonna 1995. Kirjoituskoneen aikaisemman historian ja käytön yksityiskohdat eivät kuitenkaan ole tarkemmin tiedossa.

Ketkä ovat yleisesti ottaen saattaneet käyttää nuottikirjoituskoneita ja mihin tarkoitukseen? Nuottikirjoituskoneiden kuten Musicwriterin markkinointimateriaali viittaa siihen, että kohderyhmänä eivät olleet pelkästään säveltäjät tai kopistit, jotka tarvitsivat painettujen nuottien kaltaista jälkeä ja olisivat ilman nuottikirjoituskonetta joutuneet viemään käsikirjoituksensa painotaloon ladottaviksi, vaan myös sovittajat, musiikin opiskelijat ja opettajat, koulut, musiikkistudiot, kirkot sekä musiikkikustantajat. Eräs musiikin alalla esiintyvä käyttötarkoitus, jota kirjoituskoneiden keksijät ja valmistajat eivät ehkä osanneet ennakoida, oli kirjoituskoneen käyttö soittimena. Ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Cocteau käyttikin yhdessä maanmiehensä säveltäjä Erik Satien kanssa muun muassa kirjoituskonetta perkussiivisena soittimena kiistanalaisessa baletissa vuonna 1917 (Parade), ja yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson sävelsi vuonna 1950 teoksen, jossa kyseinen koje toimii jopa sooloinstrumenttina (The Typewriter). Myös Musicwriter-mallit ovat kaiketi olleet jonkin verran käytössä sekä soittimina että sävellystyökaluina muusikoiden keskuudessa ympäri maailmaa. Nuottikirjoituskone onkin ehkäpä myös musiikkikirjoituskone?

Kuukauden esine -postaussarjassa Sibelius-museon kokoelmahenkilökunta esittelee valikoituja objekteja museon kokoelmista. Vuonna 2026 postaukset julkaistaan joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.